Ritva Alma ja Kimmo Kalevi Juutilaisen siunaus- ja muistopuhe

 

 

“Ihmisen Poikakaan ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta”

 

Näin meidän Vapahtajamme sanoi lähtiessään ylös Jerusalemiin, pääsiäisjuhlille. Hänen tiensä oli Via Dolorosa, kärsimysten ja tuskien tie, joka päättyi lopulta ristille. Siellä meidät lunastettiin ja sovitettiin. Tämän Jeesuksen kulkeman tien varrelle mekin olemme pysähtyneet elämän ja kuoleman suurten kysymysten kanssa. Ei meidän ole itsestään selvää ja helppoa hyväksyä elämän rajallisuutta ja kärsimystä, jotka ihmisen osana ovat. Olisimme suoneet Ritvalle ja Kimmolle vielä yhteisiä eläkepäiviä ja yhdessäolon aikaa läheisten kanssa.

 

Toisaalta meitä kaikkia jo valmistettiin tähän hetkeen. Ritva oli selviytynyt monesta vakavasta sairaudesta vuosien varrella. Olimme hänen kanssaan kokeneet monia ilon ja kiitoksen hetkiä, suorastaan Jumalan ihmeitä. Mutta uuden vuoden myötä alkoi näyttää siltä, että aika täyttyy rakkaan ihmisen kohdalla. Ritva itse jätti päivänsä turvallisesti Jumalan armollisiin käsiin teidän läheisten valvoessa vierellä. Tämän valmistautumisen keskellä saimme yllättävän viestin Kimmon poismenosta. Kimmo oli valmistautunut elämään lähellä Ritvaa  ja teitä lapsia sekä lastenlapsia. Olitte jo suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta.

 

Sydämessänne on nyt tyhjä paikka, kun teitä niin suuresti rakastaneet äiti ja isä tai mummo ja vaari ovat poissa. Meillä kaikilla on ikävä. Ehkä meitä kuitenkin lohduttaa Raamatun sana, joka on kuin Kimmon ja Ritvan testamentti , 2. Kor. 5. Luitte tätä lukua yhdessä Kimmon kanssa jokin aika sitten.

 

“Sillä me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen majamme hajotetaankin maahan, meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty. Sentähden me huokaamme ikävöiden, että saisimme pukeutua taivaalliseen majaamme…” Tämä odotus on nyt täyttynyt niin Ritvan kuin Kimmonkin osalta, niin raskasta kuin se onkin rakkaat läheiset. He ovat saaneet lähteä yhdessä taivaalliseen hääjuhlaan, niinkuin olivat toivoneet. 

 

Olette näinä päivinä havainneet kuinka kokonaisvaltaista suru on: Yhtenä hetkenä suru ja kaipaus täyttävät mielen ja sydämen. Toisena taas tunnemme rakkautta ja kiitosmieltä poiskutsuttuja kohtaan kaikesta, mitä olemme saaneet elämäämme heidän kauttaan. Näille tunteille on tärkeää antaa tilaa. Muistojen matka on myös tärkeä osa surutyötä. Omassa mielessänne ja toistenne kanssa keskustellen olette muistelleet äidin ja isän tai mummon ja vaarin elämää heidän lapsuudestaan alkaen. 

 

Kimmo Kalevi syntyi Oulussa 20.3.1938 Aarne ja Toini Juutilaisen kotiin. Sisarus ja veljesjoukkoon syntyi kuusi lasta, joista yksi menehtyi jo varhain. Juutilaisen suvun juuret ovat Tanskassa, Juuttien maassa, mistä aikanaan tuli ammattimiehiä rakentamaan Olavinlinnan muureja. Kimmon äiti oli os. Eerola, Kuusamon rovastin pappilan tytär. Aarne-isän maanmittausinsinöörin työn myötä perhe muutti Mikkeliin, missä Kimmo vietti suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

 

Koti oli kauniilla paikalla, Likolammen rannalla, keskellä kaupunkia. Kimmon Martti-veli kertoi, kuinka Kimmo oli mukana partiossa ja kotiseurakunnan toiminnassa, mm. seurakunnan nuorissa. Jumalanpalvelukseen osallistuttiin sunnuntaisin Mikkelin tuomiokirkossa tai kuunneltiin kotona radiosta. Kimmon harrastuksena Mikkelissä oli myös purjelento ja hän taisi suunnitella lentäjän uraakin. Jumalan johdatus vei kuitenkin toisaalle. Tällainen harrastus kuitenkin osoittaa rohkeutta ja kykyä tarttua uusiin, jännittäviinkin asioihin.

 

Ritva Alma taas syntyi talvisodan aikana 27.2.1940, tänään on siis Ritvan syntymäpäivä. Hän syntyi evakkomatkalla Humppilassa, mutta sai myöhemmin muutettua syntymäpitäjäkseen Valkjärven, koska se evakkoseurakuntana oli sotien aikana olemassa. Valkjärvellä Ritvan isän suku Uosukaiset ja äidin suku Kyllästiset olivat asuneet vuosisatoja. Kaikkiaan sisarus-ja veljesjoukossa oli kahdeksan lasta, joista kaksi kuoli jo pieninä Karjalassa. Ritva oli aito karjalainen, jonka olemuksessa näkyi ilo ja kiitollisuus vaikeuksienkin keskellä. Maaseudun elämäntapa ja työt tulivat tutuiksi pienestä pitäen Elimäellä, mihin Uosukaiset asettuivat jo vuoden 1940 lopulla. 

 

Elämä muuttui, kun Ritva ja Raili sairastuivat molemmat polioon 1950-luvun puolivälissä. Railin kohdalla kuume hellitti, mutta Ritvan kohdalla sairaus johti vammautumiseen. Yhdessä he saivat kuitenkin jatkaa oppikoulua Kotkassa toinen toistaan tukien. Asunnot olivat yleensä pieniä vuokra-asuntoja. Koti-ikävä vaivasi usein, mikä taisi olla tuttua teille Jasukon koululaisillekin Japanissa. Ritvan ja Railin koulutie on sinänsä selviytymiskertomus, joka kertoo myös vanhempien halusta kouluttaa lapsiaan vastoinkäymisistä huolimatta.